keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Urat keittiön lattiassa....

Ihmettelen suuresti, ettei ihmiset ole kuolleet sukupuuttoon... Olen ajatellut äitiyden raskaaksi, mutta en ole millään asteella varautunut tähän. Itse on ihmeissään, ja häkeltynyt, joskus jopa peloissaan uudesta tilanteesta. Pieni kaveri ei juuri helpota oloa kirkumalla niin sydäntäsärkevästi, että itselläkin tulee itku. Lattiaan on tosiaan tainnut painautua jo urat kun kiikuttelin pienokaista aamutakissa laahaavin askelin. Huolestuneena mietin, mikä pikku toukkaa vaivaa? Vahdin vaihto, iskä heräsi ja otti laahustusvuoron. Istuin sohvalle ja pohdin, oliko tämä nyt kuitenkaan ihan se fiksuin ratkaisu? Hommata lapsi, joka valvottaa ja itkettää aamusta iltaan ja illasta aamuun? Oliko onnellisuus sittenkin vain luonnon oma keino saada ihmiset hyväksymään tuo pikku nyytti joka pian saisi sinut hulluuden partaalle? Isyysvapaa on paras asia jota tiesin tuona aikana. Isä otti asian tosissaan, ja huolehti vauvan ja minun hyvin voinnista, ja tsemppaamisesta. Hyvin se menee, kun vaan jaksaa...

Tällä hetkellä muistan tuosta laahustamisesta sen, että yön pimeinä tunteina lauloin hiipiessäni laulua lapselle... tuutulaulua...
Heh, lapsi on edelleen hengissä kyllä ;)

Mutta kuinka voi olla niin hukassa? Olisikos sittenkin pitänyt jäädä sairaalaan?
Aamun taas valjetessa, oli olo taas ihan toinen. Päivä sujui hyvin, kunnes oli taas aika mennä nukkumaan... Näistä silmämakuupusseista on patikoijat kateellisia!
Vauva sai nukkua kaiken sen ajan, jolloin se vain nukkui. Ja yöllä vietettiin sitten ne pitkät hereillä olemiset! Tunti silloin tällöin sitterissä, sylissä nukkumista, hetki omassa sängyssä... Jokseenkin siis HYVIn risaista, vaikka vauvat nukkuvat yli 16h vuorokaudessa!
No, tulihan sitä tuon iskän kanssa myös monet yöt naurettua niin että kyyneleet valui, ja mammalta taisi pissitkin roiskahtaa housuun!
Esimerkkinä se, että pikkuinen vauva huusi ja huusi, kunnes huuto loppui kuin seinään, ilme hämmentyi, ja housuun rojahti sellainen satsi kaapelia että! :D Mahanpuruja siis? Iskä lähti pesuhommiin, joka on tietysti vaativa homma. Lapsonen pyöri käsissä, kun isäntä yritti löytää sopivaa asentoa pepun pesuun. Ja siinä hässäkässä vauvan sinappi pylly olikin isännän mahaa vasten. Siitäkös nauru syntyi! ;D Olemme siis myös yön pimeinä tunteina nauraneet pienen ja viattoman vauvan kustannuksella! Tajusimmehan itsekkin, miten pihalla me olemme!

Suuri kiitos sikolleni, joka kyllästymiseen asti jankutti minulle, "lue tämä kirja, ota käyttöön tarkat kellon ajat ja rutiinit lapsen kanssa, tee se, nyt, LUE!!"
Minähän sitten luin kirjan, Nyt nukutaan!
Se taisi olla paras päätös ikinä. Piakkoin aloitimme oppien mukaisen säännöllisen unirytmin, jonka teimme meille sopivaksi. Herätys klo 8.00, valveilla 2h. Syödään leikitään ja lauletaan. Hiippaillaan ja huolletaan :) Ensimmäiset päiväunet klo 10.00-12.30. Hereillä 2h, samoin puuhin kuin edellisellä kerralla. Toiset päikkärit 14.30-17.00, ja taas hereillä 2h. Illan pikku torkut klo 19.00-20.00. Ja iltatoimet ennen yöunia klo 22.00-08.00. Ja eipä aikaakaan kun saimme kaiken järjestymään niin että tämä toimii! :)
Ei silmäpusseja, laahustamista tai niitä yöllisiä skeida sketsejä! :) Lapsonen kyllä herää muutaman kerran yössä syömään, mutta koska luovutin ja otin kaverin viereeni nukkumaan, ei tämä tuota suuri ponnisteluja! :)

Nyt voin rehellisesti sanoa, että nautin täysin tästä pikku kaverin kanssa olemisesta! Aamuisin köllöttelemme kellon soitua sängyllä ja juttelemme. Mietitään mitä tänään tehdään! Lapsonen on 90% ajasta jolloin on hereillä hyvällä tuulella, ja mikä onkaan ihanin tapa herätä kuin pikkuinen jokellus ja naurun kiljaisut vierestä! Toimiihan tuo kaveri ihan kuin kello, kun sille opetetaan tämä rytmi, niin kaveri oppii sen pian itse, ja herää kuin nakutettu muutamia minuutteja ennen kellon soittoa!
Kuinkahan joku jaksaa tuollaista laahustamista kuukaudesta toiseen? Ei kannata! Näin on paljon mukavampaa! Kiitos ihanalle iskälle, joka jaksoi tsempata meitä tuon laahustuskauden ohi! :)

Ihanaa olla äiti ihanalle vauvalle! :D


*






tiistai 31. tammikuuta 2012

Ihan pihalla!

Kun kantaa kotiin nyytin, ihan elävän pienen ihmisen alun, ei voi olla tarpeeksi varautunut siihen mitä tuleman pitää. Luin kaikki saamani infot, kirjat ja lehdykät. Tilasin aiheeseen liittyviä lehtiä jo raskausaikana. Konsultoin äitejä, kuuntelin korvat höröllä tarinoita, ja silti olin pihalla kuin lumiukko!

Tietysti perus tietoja oli saatu, opuksia ja esitteitä. Oli helppo tarkistaa aina jostain kun jokin asia askarrutti.
Mutta siitä huolimatta... Kokemus on se, joka edelleen tuo tietoa. Olin ostanut kassitolkulla vaatteita vauvaa varten (kaikki vaaleanpunaisia tietty, toivoen tyttöä...), kukaan ei kuitenkaan koskaan ollut sanonut, että en tee yhtikäs mitään lyhythihaisilla bodyillä, no en tosiaan tee! Kuinka paljon helpompaa oli pukea pikkuiselle body, joka aukeaa edestä, eikä tarvitse pujoittaa pään yli, no TODELLA paljon helpompaa! Pieniä asioita, ja kuitenkin isoja. Tässä siis vinkki tuleville mamoille, ostakaa bodyt jotka aukeaa edestä ja niissä on hihat! :D

Sairaalasta saimme mukaan erittäin hyödyllisen vihkosen. Se onkin nyt sen näköinen että sitä on kyllä luettu! :) Sairaalasta tuli myös mukana pari "pentupakettia", joissa olevat tuotteet olin kyllä jo hankkinut etukäteen, mutta ei kulutustavaraa ole koskaan liikaa ;) Näissä paketeissa oli miljoona eri lehtistä, lippusta ja lappusta, ja täytynee sanoa, ne kannattaa jättää lukematta tai lukea ne hieman vasemmalla kädellä. Niissä oli nimittäin hyvin paljon ristiriitaista tietoa. Sairaalan oma vihkonen oli paras ratkaisu ongelmiin. Saamani ja hankkimani infon määrä on valtava. Hetkessä kuitenkin opin, miten asiat hoituvat, käytännön kokemuksen kautta. Oli tietty soitettava (päivittäin) siskolleni ja haastateltava sitä milloin mistäkin. Sain hyviä neuvoja! Ja vertaistukea, ennen kaikkea! Ja, olipas se pakko soittaa kerran sairaalaankin jo, kun alkoi mamma hätääntymään :) Saimme heti vastauksen ja asia tuli hoidettua.

Mistäs sitä voi ihminen tietää, kun ei ole aijempaa kokemusta?
Ystävänikin sanoi toisen lapsen synnyttyä, "sairaalassa kysyivät että haluatko hoito opastusta?" No ihan varmasti sitä tarvitaan ja kertaus on hyväksi, vaikka kotona onkin jo yksi tyttö lapsi! "onko mielessä jotain, josta aloitetaan?" "No ihan ekaksi tuo pikku nakki tuolla jalkojen välissä, ei hajuakaan mitä sille tehdään!!" :)
Aina tulee uutta! :)

Tähän asti olemme selvinneet hengissä. Ja hyvä niin. Koko ajan tulee uutta, mutta oli hyvä lukea ja jututtaa paljon äitejä ennen kaverin tuloa, jotta edes alustavasti tiesi, mitä tuon pikku tyypin kanssa tehdään!

Iso kiitos kaikille teille äideille, jotka olette saaneet oloni tuntumaan varmemmaksi aina välillä kun epätoivo on iskenyt :) Ja special thanks to my lovely sister!! :D



*


sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Salista osastolle...

Onnea, teille on syntynyt tyttövauva! Synnytyssalin tarjoilu!
Porvoon sairaalan synnytys osaston neidot, kauniita nuoria tyttöjä. Työnsä puolesta eivät saa varmastikkaan laitattaa rakennekynsiä, mutta voi jummi, niitä ripsiä, ja joka mammalla! Toistaan pidemmät kaikilla!

Noh, miksi tähän kiinnitin huomiota?
Synnytyksessäni avusti 2 kätilöä. "pää"kätilö oli mukava nuori naikkonen, joka kyllä osasi asiansa. Kiitos hänelle, ilman häntä en varmasti olisi saanut mitään aikaiseksi. Siinä mielentilassa oli ihan turha pyydellä minulta, vaan käskeä piti. Avustava kätilö olikin sitten toinen juttu... Heh, hänet nimesimme Pitkäripseksi. Synnytyksen aikana en hänestä huomannut muuta kuin nuo hemmetin pitkät ripset. Myöhemmin, neito osoittautui kyllä hyvinkin pitkäripsiseksi neidoksi... Kun olin päässyt pikku Undulaatin kanssa osastolle, tuli Pitkäripsi noutamaan Undulaattia kokeisiin. Undulaattia takaisin tuodessa, hän törmäsi vankkurilla minun sänkyyni. Johtunee ehkä siitä että puhuin hänelle, niin Pitkäripsen huomio herpaantui. Pyysin häneltä myöhemmin, voisiko hän tuoda kaksi asiaa, hän toi toisen ja unohti toisen. Pyysin uudestaan unohtunutta asiaa, ja hän toikin aivan muuta! Hän myös merkkasi papereihin hieman vääriä tietoja. Kysyin kysymyksen, ja sain vastaukseksi ympäripyöreitä "ehkä", "voi olla", "todennäköisesti"- tyyppisiä vastauksia... Ripsien syy se ei tietysti ollut, mutta neito antoi itsestään varsin hömelön kuvan. Hän ei jäänyt ainoaksi pitkäripsiseksi. Parin vuorokauden aikana vuorot vaihtuivat tietysti, ja aina oli uusi tyyppi.

Vanhemmat rouvat osasivat asiansa, ja tiesivät mitä tekevät. Heiltä kysyttyihin kysymyksiin sai luotettavia vastauksia. Ja se jos mikä oli tärkeää varsin tietämättömälle äiteelle. Kokemushan se on joka tuo tietoa, ja voisin uskoa ettei noilla nuorilla pitkäripsillä ole omaa kokemusta lapsista tai siitä synnytyksestä. Joskus lueskelin lehdestä nuoren kätilön haastattelua, jossa hän sanoi että ammattinsa vuoksi, olisi erittäin tärkeää tietää, miltä synnytyskivut tuntuvat. Vaikeaahan se on toki neuvoa kun ei tiedä itse mitä toinen käy läpi. Samoin vauvan hoidossa. Jos olet yötäpäivää hoitanut omaa lasta, tiedät siitä varmasti enemmän kuin kukaan muu, joka lasta on hoitanut muutaman tunnin.
Viimeisen yön neitokainen (pitkäripsi sekin), sai minut vakuuttuneeksi siitä että haluan pian pois sairaalasta. Koti-ikävä oli valtava. Tuo uusi tyyppi tuijotteli omasta kaukalostaan minua yön hämärinä tunteina ja pahastihan se oli iskänsä näköinen, joten ikävä tuli isukkiakin ;)

Sairaalassa oli hyvä ruoka, huolenpitoa, mukava oma huone... Mutta, omalla tavallaan epävarmat neitokaiset saivat minut vakuuttuneeksi siitä että nukun paremmin omassa sängyssä, ja saan apua tarvittaessa ystäviltä, netistä, puhelimitse jne. Se, että sain apua nappia painamalla, ei nyt tässä kohti ollut se, miksi olisin jäänyt sairaalaan. Kysyinkin heti, milloin täältä pääsee pois? :)

Oltuani sairaalassa 2vrk Undulaatti pääsi lääkärin kopeloitavaksi. Halusivat vielä myöhemmin varmistaa yhden pienen asian, mutta sen jälkeen saisin luvan lähteä. Kaikki oli siis kunnossa. Lapsen lähtötarkastus ei kyllä sitten välttämättä oli se paras paikka olla mukana... Mamma hormoonit saa mielen herkäksi eikä sitä todella ollut kiva katsoa. Tietysti lääkäri tekee työnsä, ja hyvä niin että lapset tarkastetaan, mutta raajojen vääntely ja vauvelin heiluttelu rempseästi sai minulla aikaan sydämentykytyksiä... Empä olisi halunnut nähdä tuota rutistelu hetkeä :/

Lisäselvittelyjen jälkeen, kaikki oli hyvin ja sain luvan lähteä. Outoa, kun piti vielä painaa nappia ja kysyä "mitä tälle pitää laittaa päälle?".
Tyhmiä kysymyksiä ei ole, mutta kyllä siinä kohti hieman itseänikin nauratti. Sängyn päälle oli levitetty vaatekaupan verran vauvan vaatteita, joista kätilö sitten osoitteli mitä laitetaan. Vaikka olin ottanut kotoota pienimpiä vaatteita joita löysin, oli kaikki silti isoa pikku Undulaatille. Ja, onneksi vaatteita oli reilusti mukana, sillä ekan vaatesatsin laitettuani kaveri loristi housut täyteen savea... Ja, ei muuta kuin riisutaan vaatteet, peffan pesu ja uusi vaatekerta päälle.

Pian olimme valmiita sanomaan heipat sairaalan henkilökunnalle. Näin tein varmasti kolmeen kertaan, jotta he huomaisivat, että me nyt ihan oikeasti lähdetään, ja otetaan vauva mukaan! :) Olihan se outoa lähteä kahtena kappaleena kun paikalle oltiin kuitenkin saavuttu yöllä yhtenä. Kukaan ei lähtenyt peräämme, eikä hälyttimetkään soinut ovella, joten kyllä tämän vauvan sai sitten kait kotiin viedä, ihan oikeesti :D

Muutaman päivän täyshoidosta sai pulittaa vaivaiset 97,00e, joka on ihan naurettavan vähän verrattuna siihen mitä sillä rahalla sai!
Ympärivuorokautista apua ja henkilökuntaa. Ruokaa monesti päivässä, lakanat pedattuna, puhtaita vaatteita, suihku jne... Olisin maksanut tästä mielelläni enemmänkin. Aluksi vaikka tuplata hinta.


Kotona! Haalarissa ja sitterissä on kasvunvaraa ;)
















Nyt se meidän yhteinen matka alkoi ihan oikeasti!
Jännää!

*

torstai 12. tammikuuta 2012

Uutta elämää!

Täällähän se blogi on pysynyt, mutta niin kovin kauan hiljaisena. Ei ole yks tai kaks kertaa kun olen kuullut, "käyn aina säännöllisesti katsomassa, mutta ei siellä vieläkÄÄN ollut mitään uutta"

Nyt ajattelin ottaa asian käsittelyyn ja kertoa teille kaikille, millaista se on ollut, kun perheeseen on tullut lisäystä, ilman karvoja! Ja uskokaa tai älkää, tällä hetkellä se on ainut ohjelmani ;)

Näinhän se menee, synnyt, käyt koulua, opiskelet lisää, muutat omaan kotiin, tapaat elämäsi miehen, reissaatte, ostatte auton, ostatte oman asunnon, ostatte koiran, haluatte lapsia, vanhenette, lapset muuttaa pois, ja kohta ootte kahden kiikkutuolissa muistelemassa tätä aikajanaa.
Näinhän se yleensä menee. Meille noita koiria tuli vaan hieman enemmän kuin se yks kultsu... Ja aika vanhaksi päästiin rupsahtamaan ennen kuin vanha vekkari alkoi ilmoittelemaan itsestään.

Kuten kaikki minut lapsena/nuorena tunteneet tietävät, "meille ei tuu lapsia"... Joka myöhemmin muuttui "meille ei tule lapsia niin kauan kuin itse ollaan lapsia". Pian huomasin että taidan EHKÄ halutakkin niitä lapsia.
Olen aina jostain kumman syystä pelännyt synnytystä. Osaan hallita kipuni, mutta minulla kun ei ollut hajuakaan siitä, mitä synnytyksessä loppupelissä tapahtuu, ja tiesin etten voi sitä itse hallita ja ohjata. Olin ajatellut aina että haluan keisarinleikkauksen jos ikinä lapsia siunaantuu. Mitä kummallisia ennakkoajatuksia? Asiasta josta en oikeasti tiennyt yhtään mitään.

Jos joku ei vielä tiennyt, niin kasvatan koiria. Koirat ovat yleensä helppoja synnyttäjiä. Ne saa asian näyttämään liiankin helpolta. Olen rutinoitunut ja osaava kätilö. En hätäänny, vaan hoidan asiat niille kuuluvalla tavalla. On ollut ongelmia, isompia ja pienempiä, mutta kaikesta on selvitty. Olen ollut mukana synnyttämässä 60 koiran poikaa (ja tyttöä), ja läjän vielä muiden apuna. Noista 60 pennusta 10 pentua on tullut maailmaan keisarinleikkauksella, mutta ne loput 50 (+ muiden kasvattajien avustukset) olen saattanut maailmaan omin pikku kätösin. Ja muistan jokaisen erikseen. Melkoinen määrä koiran pentuja. :)
Ja kaikki on selvinnyt hengissä. Joten, enköhän minäkin selviä yhden "pennun" synnytyksestä? Ja ihan normaalisti sen on tultava ilman ennakkoon suunniteltuja leikkauksia...

Selvisinhän minä, vaikka matka oli pitkä ja kivulias.
Olen onnellinen siitä että raskauteni sujui jotakuinkin kuin oppikirjoissa. Alkuraskauden pahoinvointi oli kamalaa. Makasin lattialla ja koitin olla hengittämättä. Kaikki hajut ja maut olivat kamalia. Ostamani hajuvesi, jonka ostin alkuraskauden aikoihin, olikin pian kamalan hajuista. Lahjoitin sen siskolleni, ja vieläkin voin pahoin kun haistan sitä (siskoni aiheuttaa minulle siis pahoinvointia, heh). Samoin kamalaakin kamalampaa on thai ruoka, ja kaikki ne hajut joita koin alkuraskauden aikana Thaimaan reissulla (ei IKINÄ enään thaimaaseen). Paras ystäväni oli kurkku. Kurkkua meni kilokaupalla, ja vesimeloonia, jota raahasin aina Eestistä asti :D
Kesäkuumalla nämä ihanat neste kaverini olivat suuuuri apu! En siis päässyt nauttimaan kaikista ihanista mieliteoista ja nameista, vaan päin vastoin, vedin kunnon laihdutuskuurin heti alkuun!
Osa syy laihdutuskuuriin (jota en siis oikeasti tarkoituksella tehnyt) oli sairastuminen raskausajan diapetekseen. Ravasin viikon - kk välein sairaalassa koko loppuraskauden ajan. Söin kuin mikäkin kasvispiipertäjä, ja laihduin. Kaveri masussa kuitenkin kasvoi, ja oli erittäin mukavaa päästä vakoilemaan kaveria niin usein, sillä joka kerta kun sairaalalla kävin, tiirasin ultra tv.tä suorana ;) Olen ehkä enemmän kuin ylpeä itsestäni, sillä sain itseni pidettyä kurissa ja nuhteessa, ja onnistuin välttämään esim. insuliini hoidot, pelkällä ruokavaliolla. Mahan asukas voi hyvin ja itsekin kyllä.
Kun alkuajan pahoinvointi viimein väistyi, olin "vain" raskaana, aina marraskuulle asti. Pystyin liikkumaan ja lenkkeilemään. Nukkumaan ja syömään. Vain iso maha oli poikkeavaa normaaliin. Mistään ei kiristellyt ja puristellut pieniä juttuja huomioimatta :) Kaikki hyvin siis!

Noh, siitähän se sitten lähti, yksi perjantai ilta. Pientä tuntua mahassa, ja yöllä sitten mentiinkin jo. Mitään ennakko merkkejä ei ollut laisinkaan, vaan suoraan toimintaa :) Olikin outoa kun neuvolassa kysyivät "onko supistellut?", mistäs minä tietäisin?
Yöllä sairaalassa sain heti vastaanottohuoneessa piikin persauksiin, älkää kysykö mitä se oli, mutta hemmetin huono olo siitä tuli! Seinät pyöri ja alkoi oksettaa! Pitikö se nyt väkisin tehdä vielä lisää huonoa oloa?
Olohan oli siinä vaiheessa vielä ihan "siedettävä". Lauantai aamu valkeni istuskellessani suihkussa. Allaspoika kuivatteli lattiaa ja esti liikojen vesien valumasta käytäville. Olihan tuo nyt ihan kivaa puuhaa 30 vuotis syntymäpäivänä! Iskä siis täytti juuri 30 tuona marraskuun päivänä! :)
Suihkuttelu oli jees, se auttoi hetkisen. Pikku hiljaa supistelut alkoivat kuitenkin ottaa yliotetta ja nukkumaton minä alkoi väsymään. Tässä vaiheessa en voinut millään ymmärtää, kuinka naapurin eukko on 11 kerran raskaana ja vielä hengissä!?!
En ole koskaan kokenut moista kipua. Enkä koe. Miehet, teillä ei ole pienintäkään ajatusta miltä se tuntuu!! Tässä vaiheessa ajattelin että en selviä hengissä tästä. Halaileva kätilö tuntui välillä raivostuttavankin rauhalliselta ja mukavia jutellessa en jaksanut häneen kiinnittää huomiota. Keskityin selviämään hengissä!
Mielessäni kävi ne kaikki rohkeat koira emot jotka pukkaavat ehkä 10 pentuakin, sanomatta sanaakaan. Ja minulta meinasi lähteä älli yhden kanssa!
Siirryttyämme synnytys saliin, sain testailtavaksi ilokaasua... No eipä paljoa naurattanut! Joten se loppui siihen... Ja lopulta sitten isäntä teki päätöksen, pistetään mamma puuduksiin, NYT!
Sitäkin olin pelännyt, epiduraalia, mutta, se oli niiiiin mun paras kaveri siinä vaiheessa! :) Sen laittaminen EI sattunut, vaikka se kuullostaa kamalalta. Ja mikä ihana onni ja autuus. Sain hetkisen pötköteltyä melkein ilman kipuja, tai noh, ne kivut mitä supistuksista tuli oli ihan naurettavan pieniä verrattuna edelliseen. :)
Kun ihminen on kuoleman rajamailla, en usko antaneeni laisinkaan selkeitä vastauksia kätilön kysymyksiin "paljonko sattuu nyt asteikolla 0-10?". Ei tuollaista kuulu kysellä. Naamasta sen varmasti näkee?!
Jossain vaiheessa pitkää päivää tuli aika ottaa loppukiri. Tositoimiin ryhdyttiin ja 15minuuttia ja maailmaan pötkähti elämää suloisempi pikkuinen tyttö! :) En oikeasti pystynyt ajattelemaan että se oli meidän, ja me saadaan ottaa se kotiin mukaan! Se oli elämäni helpottunein ja onnelisin hetki! Ja on sanottava, että elämässäni on ollut paljon onnea! Tähän ei voi verrata mitään!

Se, mitä olin tässä kaikessa pelännyt, itse synnytys, on kaikkein pienin ja kivuttomin hetki. Miksi kukaan ei voinut kertoa sitä etukäteen? Miksi pelkäsin tuota mystistä hetkeä? Nyt tiedän ja nyt kerron sen muillekkin. Sillä keisarinleikkauksessa koet sen pahimman kivun myös, ja sen jälkeen vielä leikkaushaavan hoitoa. Eli kaukaa viisas valitsi tavallisen toimituksen ;)

On tietysti tosiaan vaikeaa ajatella mitä tuleman pitää, jos siitä ei ole kokemusta. Olin jo ajatellut valmiiksi että annan tilanteen viedä mukanaan. Olin tuuminut että otan niitä kivunlievityksiä joita on tarjolla, mutta lääkkeitä pyrin viimeiseen asti välttämään. Kaikkea kuitenkin sain ja olen tyytyväinen että en niistä kieltäytynyt. Mielestäni on täysin turhaa tehdä suunnitelmaa siitä, kuinka sen pitää sujua. Se ei nimittäin kuitenkaan suju niin...
Nyt, kun on, tiedän mitä mahdollisesti odottaa seuraavalla kerralla. Ja voin kertoa että seuraavalla kerralla kun meillä koira synnyttää, ajattelen asioita ihan erilailla ;)

Siinä se nyt on, ihkaelävä pieni ihmisen alku. Kuvassa vain muutaman minuutin ikäinen. (ja puoli kuollut onnellinen mama)
Ensimmäisten kiekaisujensa perusteella, sai pikku neito kutsumanimekseen Undulaatti :)



Kiitos Porvoon sairaalan synnytysosastolle hyvästä hoidosta :)
Ja kiitos ihanalle ukolleni.