Nyt ajattelin ottaa asian käsittelyyn ja kertoa teille kaikille, millaista se on ollut, kun perheeseen on tullut lisäystä, ilman karvoja! Ja uskokaa tai älkää, tällä hetkellä se on ainut ohjelmani ;)
Näinhän se menee, synnyt, käyt koulua, opiskelet lisää, muutat omaan kotiin, tapaat elämäsi miehen, reissaatte, ostatte auton, ostatte oman asunnon, ostatte koiran, haluatte lapsia, vanhenette, lapset muuttaa pois, ja kohta ootte kahden kiikkutuolissa muistelemassa tätä aikajanaa.
Näinhän se yleensä menee. Meille noita koiria tuli vaan hieman enemmän kuin se yks kultsu... Ja aika vanhaksi päästiin rupsahtamaan ennen kuin vanha vekkari alkoi ilmoittelemaan itsestään.
Kuten kaikki minut lapsena/nuorena tunteneet tietävät, "meille ei tuu lapsia"... Joka myöhemmin muuttui "meille ei tule lapsia niin kauan kuin itse ollaan lapsia". Pian huomasin että taidan EHKÄ halutakkin niitä lapsia.
Olen aina jostain kumman syystä pelännyt synnytystä. Osaan hallita kipuni, mutta minulla kun ei ollut hajuakaan siitä, mitä synnytyksessä loppupelissä tapahtuu, ja tiesin etten voi sitä itse hallita ja ohjata. Olin ajatellut aina että haluan keisarinleikkauksen jos ikinä lapsia siunaantuu. Mitä kummallisia ennakkoajatuksia? Asiasta josta en oikeasti tiennyt yhtään mitään.
Jos joku ei vielä tiennyt, niin kasvatan koiria. Koirat ovat yleensä helppoja synnyttäjiä. Ne saa asian näyttämään liiankin helpolta. Olen rutinoitunut ja osaava kätilö. En hätäänny, vaan hoidan asiat niille kuuluvalla tavalla. On ollut ongelmia, isompia ja pienempiä, mutta kaikesta on selvitty. Olen ollut mukana synnyttämässä 60 koiran poikaa (ja tyttöä), ja läjän vielä muiden apuna. Noista 60 pennusta 10 pentua on tullut maailmaan keisarinleikkauksella, mutta ne loput 50 (+ muiden kasvattajien avustukset) olen saattanut maailmaan omin pikku kätösin. Ja muistan jokaisen erikseen. Melkoinen määrä koiran pentuja. :)
Ja kaikki on selvinnyt hengissä. Joten, enköhän minäkin selviä yhden "pennun" synnytyksestä? Ja ihan normaalisti sen on tultava ilman ennakkoon suunniteltuja leikkauksia...
Selvisinhän minä, vaikka matka oli pitkä ja kivulias.
Olen onnellinen siitä että raskauteni sujui jotakuinkin kuin oppikirjoissa. Alkuraskauden pahoinvointi oli kamalaa. Makasin lattialla ja koitin olla hengittämättä. Kaikki hajut ja maut olivat kamalia. Ostamani hajuvesi, jonka ostin alkuraskauden aikoihin, olikin pian kamalan hajuista. Lahjoitin sen siskolleni, ja vieläkin voin pahoin kun haistan sitä (siskoni aiheuttaa minulle siis pahoinvointia, heh). Samoin kamalaakin kamalampaa on thai ruoka, ja kaikki ne hajut joita koin alkuraskauden aikana Thaimaan reissulla (ei IKINÄ enään thaimaaseen). Paras ystäväni oli kurkku. Kurkkua meni kilokaupalla, ja vesimeloonia, jota raahasin aina Eestistä asti :D
Kesäkuumalla nämä ihanat neste kaverini olivat suuuuri apu! En siis päässyt nauttimaan kaikista ihanista mieliteoista ja nameista, vaan päin vastoin, vedin kunnon laihdutuskuurin heti alkuun!
Osa syy laihdutuskuuriin (jota en siis oikeasti tarkoituksella tehnyt) oli sairastuminen raskausajan diapetekseen. Ravasin viikon - kk välein sairaalassa koko loppuraskauden ajan. Söin kuin mikäkin kasvispiipertäjä, ja laihduin. Kaveri masussa kuitenkin kasvoi, ja oli erittäin mukavaa päästä vakoilemaan kaveria niin usein, sillä joka kerta kun sairaalalla kävin, tiirasin ultra tv.tä suorana ;) Olen ehkä enemmän kuin ylpeä itsestäni, sillä sain itseni pidettyä kurissa ja nuhteessa, ja onnistuin välttämään esim. insuliini hoidot, pelkällä ruokavaliolla. Mahan asukas voi hyvin ja itsekin kyllä.
Kun alkuajan pahoinvointi viimein väistyi, olin "vain" raskaana, aina marraskuulle asti. Pystyin liikkumaan ja lenkkeilemään. Nukkumaan ja syömään. Vain iso maha oli poikkeavaa normaaliin. Mistään ei kiristellyt ja puristellut pieniä juttuja huomioimatta :) Kaikki hyvin siis!
Noh, siitähän se sitten lähti, yksi perjantai ilta. Pientä tuntua mahassa, ja yöllä sitten mentiinkin jo. Mitään ennakko merkkejä ei ollut laisinkaan, vaan suoraan toimintaa :) Olikin outoa kun neuvolassa kysyivät "onko supistellut?", mistäs minä tietäisin?
Yöllä sairaalassa sain heti vastaanottohuoneessa piikin persauksiin, älkää kysykö mitä se oli, mutta hemmetin huono olo siitä tuli! Seinät pyöri ja alkoi oksettaa! Pitikö se nyt väkisin tehdä vielä lisää huonoa oloa?
Olohan oli siinä vaiheessa vielä ihan "siedettävä". Lauantai aamu valkeni istuskellessani suihkussa. Allaspoika kuivatteli lattiaa ja esti liikojen vesien valumasta käytäville. Olihan tuo nyt ihan kivaa puuhaa 30 vuotis syntymäpäivänä! Iskä siis täytti juuri 30 tuona marraskuun päivänä! :)
Suihkuttelu oli jees, se auttoi hetkisen. Pikku hiljaa supistelut alkoivat kuitenkin ottaa yliotetta ja nukkumaton minä alkoi väsymään. Tässä vaiheessa en voinut millään ymmärtää, kuinka naapurin eukko on 11 kerran raskaana ja vielä hengissä!?!
En ole koskaan kokenut moista kipua. Enkä koe. Miehet, teillä ei ole pienintäkään ajatusta miltä se tuntuu!! Tässä vaiheessa ajattelin että en selviä hengissä tästä. Halaileva kätilö tuntui välillä raivostuttavankin rauhalliselta ja mukavia jutellessa en jaksanut häneen kiinnittää huomiota. Keskityin selviämään hengissä!
Mielessäni kävi ne kaikki rohkeat koira emot jotka pukkaavat ehkä 10 pentuakin, sanomatta sanaakaan. Ja minulta meinasi lähteä älli yhden kanssa!
Siirryttyämme synnytys saliin, sain testailtavaksi ilokaasua... No eipä paljoa naurattanut! Joten se loppui siihen... Ja lopulta sitten isäntä teki päätöksen, pistetään mamma puuduksiin, NYT!
Sitäkin olin pelännyt, epiduraalia, mutta, se oli niiiiin mun paras kaveri siinä vaiheessa! :) Sen laittaminen EI sattunut, vaikka se kuullostaa kamalalta. Ja mikä ihana onni ja autuus. Sain hetkisen pötköteltyä melkein ilman kipuja, tai noh, ne kivut mitä supistuksista tuli oli ihan naurettavan pieniä verrattuna edelliseen. :)
Kun ihminen on kuoleman rajamailla, en usko antaneeni laisinkaan selkeitä vastauksia kätilön kysymyksiin "paljonko sattuu nyt asteikolla 0-10?". Ei tuollaista kuulu kysellä. Naamasta sen varmasti näkee?!
Jossain vaiheessa pitkää päivää tuli aika ottaa loppukiri. Tositoimiin ryhdyttiin ja 15minuuttia ja maailmaan pötkähti elämää suloisempi pikkuinen tyttö! :) En oikeasti pystynyt ajattelemaan että se oli meidän, ja me saadaan ottaa se kotiin mukaan! Se oli elämäni helpottunein ja onnelisin hetki! Ja on sanottava, että elämässäni on ollut paljon onnea! Tähän ei voi verrata mitään!
Se, mitä olin tässä kaikessa pelännyt, itse synnytys, on kaikkein pienin ja kivuttomin hetki. Miksi kukaan ei voinut kertoa sitä etukäteen? Miksi pelkäsin tuota mystistä hetkeä? Nyt tiedän ja nyt kerron sen muillekkin. Sillä keisarinleikkauksessa koet sen pahimman kivun myös, ja sen jälkeen vielä leikkaushaavan hoitoa. Eli kaukaa viisas valitsi tavallisen toimituksen ;)
On tietysti tosiaan vaikeaa ajatella mitä tuleman pitää, jos siitä ei ole kokemusta. Olin jo ajatellut valmiiksi että annan tilanteen viedä mukanaan. Olin tuuminut että otan niitä kivunlievityksiä joita on tarjolla, mutta lääkkeitä pyrin viimeiseen asti välttämään. Kaikkea kuitenkin sain ja olen tyytyväinen että en niistä kieltäytynyt. Mielestäni on täysin turhaa tehdä suunnitelmaa siitä, kuinka sen pitää sujua. Se ei nimittäin kuitenkaan suju niin...
Nyt, kun on, tiedän mitä mahdollisesti odottaa seuraavalla kerralla. Ja voin kertoa että seuraavalla kerralla kun meillä koira synnyttää, ajattelen asioita ihan erilailla ;)
Siinä se nyt on, ihkaelävä pieni ihmisen alku. Kuvassa vain muutaman minuutin ikäinen. (ja puoli kuollut onnellinen mama)
Ensimmäisten kiekaisujensa perusteella, sai pikku neito kutsumanimekseen Undulaatti :)
Kiitos Porvoon sairaalan synnytysosastolle hyvästä hoidosta :)
Ja kiitos ihanalle ukolleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti